Vuosi koronaa takana: mummot jaksavat

Vuodet ovat yleensä aika samanlaisia niin työikäisillä kuin meillä mummoilla. Joitain selvästi mieleen painuvia tapahtumia osuu silloin tällöin: uusi lapsenlapsi, unohtumaton Sorrenton matka, poikkeuksellinen herkkutattivuosi. Mutta tämä koronavuosi piirtyy muistiin erilaisena ja unohtumattomana.

Osaa meistä tauti on kurittanut ankarasti: vaikea sairaus itsellä tai läheisellä, jopa kuolema, ovat saattaneet sattua kohdalle. Meille muille vuosi on ollut jotenkin hiljainen ja yksinäinen. Läheisiä on tavattu lähinnä ulkoilmassa, puhelin ja erilaiset e-tapaamiset ovat saaneet tärkeä roolin arjessa ja ehkä me mummot emme ole loikanneet vaan astuneet rauhalliseen tyyliimme pidemmälle digimaailmaan. Ja tietysti kirjoille ja luonnolle on ollut tavallista enemmän aikaa.

Nyt osalla meistä on jo ensimmäinen rokotus tai rokotusaika kalenteriin merkittynä. Kun olemme malttaneet antaa vastustuskyvyn kehittyä vielä pari viikkoa rokotuksen jälkeen, uskallamme lähteä ulos avaraan maailmaan. Samanaikaisesti, näin rohkenen toivoa, epidemiakin hiukan rauhoittuu rajoitusten nujertamana. Ja kaiken kukkuraksi tulee kevät!

Mitä haluamme tehdä ihan ensimmäiseksi koronan jälkeen?

Mitä haluamme tehdä ihan ensimmäiseksi? Minä ainakin haluan saada päiväkoti-ikäiset lapsenlapseni samalle sohvalle kanssani, jotta voimme lukea zoom-tapaamisissa jo täysin loppuun luetun muumikirjan ihan livenä. Haluan tehdä ihanan illallisen ja istua syömään ystävän kanssa. Haluan mennä taidegalleriaan, kirjastoon ja kirjakauppaan toki maski naamalla (siltä varalta että ehkä tartuttaisin oireettomana kantajana koronaa), mutta pelkäämättä. Ja tietysti haluan olla mukana houkuttelevissa mummotapahtumissa Oodissa tai muualla. Sen sijaan en ollenkaan ikävoi ale-ruuhkaa kauppakeskuksessa tai kello 5 aamulla soivaa herätyskelloa, että ehtisin ajoissa lentokentän jonoihin. 

”Jos kohtelemme luontoa yhtä huonosti kuin tähän saakka, huonosti käy”.

Olemmeko oppineet jotakin, minkä voisimme pysyvästi liittää osaksi mummoviisauttamme? Ainakin sen, että viimekädessä luonto on ihmistä voimakkaampi ja miten viisaita ikinä olemmekaan, sattumien summana kehittynyt virus saa koko maailman polvilleen. Pohjois-Amerikan intiaanien, saamelaisten ja monien muiden alkuperäiskansojen maailmakuvassa ihmisen ja luonnon välinen suhde oli nykyistä kunnioittavampi ja ihmisen ja eläinkunnan välinen raja oli häilyvä. He eivät olleet luomakunnan herroja vaan osa luontoa. Arkkiatri Risto Pelkonen totesi hiljattain Apu-lehden haastattelussa pandemian olevan hälytysmerkki: ”Jos kohtelemme luontoa yhtä huonosti kuin tähän saakka, huonosti käy”. Tähän arkkiatrin mummoviisaaseen ajatukseen me mummot voimme sydämestämme yhtyä ja jatkaa koronan aikana  patoutuneella energialla, lasten tähden, taisteluamme ilmastonmuutosta vastaan.

Kirjoittaja: Helena Kääriäinen
aktivistimummo ja perinnöllisyyslääkäri