Luonnon pyhyyden ja kohtuuden ylistys

Pauliina Kainulainen kirjoittaa kauniisti luonnon pyhyydestä ja kohtuudesta. Julkaisimme blogin sivuillamme kesäkuussa nimellä Armaat aallot. Kuuman kesän ja luonnon ääri-ilmiöiden jälkeen tämä kirjoitus on entistäkin ajankohtaisempi. Pauliina on ekoteologi, kansalaisaktivisti ja tietokirjailija. Hän kirjoittaa modernin maailman vallitsevasta mekanistisesta maailmakäsityksestä, jossa maailma ymmärretään koneenkaltaisena ja luonto luonnonvaroina, suurena tarvikevarastona, jota ihminen käyttää rajoituksetta hyödykseen. Tällainen maailmankatsomus on syövyttänyt hyvän tulevaisuuden perustuksia pirstomalla metsiämme ja ajamalla lukemattomia lajeja sukupuuttoon. Olemme muutoksen edessä.

Menneenä kesänä helle hehkui ja hiki valui. Parhaita hetkiä olivat pulahtamiset joko Pielisen tai Höytiäisen vielä viileisiin vesiin. Mikä nautinto! Märät hiukset viilentävät oloa hyvän tovin uimatuokion jälkeenkin.

Kesä 2021 on ollut melkoinen. Välillä muutaman päivän tukala helle päättyi väkevään ukkosmyrskyyn. Aamun viileä ilma tuntuu nyt suloiselta iholla. Mielessä pyörii kysymyksiä sään ääri-ilmiöiden yleistymisestä ja kaikista niistä tavoista, joilla ihmiskuntana olemme häirinneet luonnon tasapainoa.

“Ilmastonmuutos on oire moraalisesta ja hengellisestä häiriötilasta”

Jo vuosia sitten ortodoksisen maailman johtaja, Vihreäksi patriarkaksikin kutsuttu Bartolomeos Konstantinopolista, kiteytti tilanteemme: ”Ilmastonmuutos on oire moraalisesta ja hengellisestä häiriötilasta”. Kyse on siis siitä, että ajattelumme ja elämäntapamme syvätasolla tarvitaan muutos. Tässä filosofiasta ja teologiastakin voi olla iloa.

Filosofian näkökulmasta elämänmuotomme perusteita kutsutaan maailmankatsomukseksi. Omaa maailmankatsomustaan on aika vaikea hahmottaa – vähän kuin Pielisen ahven koettaisi tajuta vettä. Mutta eri puolilla maailmaa ajattelijat ovat tarttuneet haasteeseen. 

Luonto mielletään luonnonvaroina, suurena tarvikevarastona ihmisen käyttää rajoituksetta hyödykseen.

Läntisen, modernin maailman vallitseva maailmankatsomus on useiden vuosisatojen ajan ollut erittäin mekanistinen eli maailma ymmärretään koneenkaltaisena. Luonto mielletään luonnonvaroina, suurena tarvikevarastona ihmisen käyttää rajoituksetta hyödykseen. Tällainen maailmankatsomus on tuonut meille paljon hyvääkin, kuten kehittyneen lääketieteen. Mutta se on syövyttänyt hyvän tulevaisuuden perustuksia pirstomalla metsiämme ja ajamalla lukemattomia lajeja sukupuuttoon. 

Tällainen on myös nykysuomalaisen vallitseva maailmankatsomus. Mutta omassa kulttuurissamme on toisenlaisiakin elementtejä. Ne juontavat juurensa mielenmaisemamme syväkerrostumaan, kotoperäiseen itämerensuomalaisuuteemme. Siis sielunpohjamme metsästäjä-keräilijämenneisyyteen, jolloin ihminen koki yhteytensä muuhun luontoon aivan eri tavalla intensiivisesti. Jotain tuntumaa tuohon ulottuvuuteen saan itse joka kesä, kun marjat kypsyvät. Keräilijä minussa herää ja nauttii, kun saa lähteä elpymään mustikkamättäille ja keittää hilloja talven varalle.

Kotoperäisen ajattelumme ihanteena ei ollut jatkuva, rajaton kasvu vaan tasapaino. Ihanteena oli myös kohtuus. Ihmisen on otettava (tarkemmin sanottuna ”pyydettävä”) luonnosta välttämätön elantonsa, mutta se tulee tehdä kohtuudella, kunnioittaen ja käyttäen tarkasti hyväksi sen mitä maa on antanut. 

Tarkoitus ei ole romantisoida toisenlaista maailmankatsomusta, jolla silläkin on omat heikkoutensa. Mutta ei voi olla huomaamatta, miten tuo kokonaisvaltaisempi kotoperäisyytemme on ekologisesti todella viisasta ja mitä ajankohtaisinta. Vaikka sen juuret ovat syvällä menneisyydessämme, jotain siitä elää meissä yhä. Vaalitaan ja arvostetaan sitä! Jokainen sienireissu ja saunahetki voi olla sen vaalimista. Jokainen valinta kaupan hyllyjen välissä, joka osoittaa arvostusta eläimille ja tukee mahdollisimman luonnonmukaista ravinnontuotantoa, ilmentää tällaista viisautta.

Käsityksen luomakunnan pyhyydestä on aika palata ajatteluumme

Kotoperäiseen maailmankatsomukseemme sisältyi taju luonnon pyhyydestä. Kun katselen mökin ikkunasta Pielisen yli Kolille, näen yhden vaikuttavan maiseman, joka on ollut lukemattomille sukupolville pyhä. Pyhyys merkitsi myös tiettyä koskemattomuutta. Aiemmille sukupolville Koli oli pelonsekaista kunnioitusta herättävä paikka, jonne ei tuosta vaan kiivetty.

Käsityksen luomakunnan pyhyydestä on aika palata ajatteluumme. Se voi antaa voimaa mielenmuutokseen, joka palauttaa rajan tajun. Se antaa sykäyksen rakentaa kohtuuden kulttuuria. Täällä Kolin maisemissa syntyi vuosikymmen sitten Kohtuus Vaarassa -kansalaisliike, jossa edelleen ammennamme luonnosta voimaa kulttuurimme muutokseen.

Myös kristinuskoon sisältyy ajatus luomakunnan pyhyydestä. Ei siinä mielessä, että luonto itsessään olisi jumalallinen vaan niin että Jumalan läheinen läsnäolo kaikessa on perusta luonnon pyhyydelle. Tällainen jumalakäsitys mahtui Martti Lutherinkin ajatteluun, hän on kirjoittanut muun muassa, että “Jumala on läsnä jokaisessa pienimmässäkin puun lehdessä”. 

Valitettavasti kristinusko on historiansa mittaan ollut hampaaton estämään luonnolle tuhoisien maailmankatsomusten valtaannousua. Mutta parannusta tehdään. Niin kutsuttu ekoteologia etsii uskonperinnöstä sen luontomyönteisimpiä elementtejä ja nostaa niitä valtavirtaan. Itse olen viritellyt suomalaista ekoteologiaa, jota kutsun metsän teologiaksi. Myös rakkaat itäiset suurjärveni inspiroivat minua tässä työssäni. Suomalainen versio kristinuskosta lähestyy monessa suhteessa vanhaa luontokeskeistä mielenmaisemaamme.

Myös viileisiin aaltoihin sukeltaminen on minulle hengellinen kokemus. Helteen ahdistaessa se on armon hetki, jotain mikä palauttaa elinvoimaani ja tulevaisuudenuskoani. 

Kirjoittaja
Pauliina Kainulainen, ekoteologi, kansalaisaktivisti, pappi ja tietokirjailij
Lue lisää Pauliinasta

Kuva Kolilta: Irmeli Koskenoja, Pixabay

Lukuvinkkejä riippumatossa mietiskelijöille:
Pauliina Kainulainen: Metsän teologia
Pauliina Kainulainen: Suuren järven syvä hengitys. Luontosuhde ja kokonainen mieli
Valdur Mikita: Kantarellin kuuntelun taito. Itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä
Tõnu Õnnepalu: Paratiisi