Ei vettä rantaa rakkaampaa
Aktivistimummot-liike valitsi kesän teemaksi rannat. Kevään ja kesän aikana ilmestyvän puolen tusinan blogin sarja antaa käytännönläheisiä ohjeita siitä, mitä jokainen meistä voi tehdä rantojen hyväksi. Ensimmäinen viime viikolla ilmestynyt kertoi rannoista ja rajapinnoista. Tässä toisessa blogissa aktivistimummo ja lääkäri Liisa Viheriälä kertoo tunteestaan, kun pääsee keväällä mökkirantaansa: “Sanoin en pysty kuvaamaan sitä tunnetta, joka täyttää mielen ja koko kehon kun tulen pihaan, näen rannan ja järven, kuulen luonnon äänet tai hiljaisuuden.”
Kesämökkini on järven rannalla Pohjois-Kymenlaaksossa, synnyinseudullani. Oikeastaan voisin kutsua sitä huvilaksi, sillä se on alun perin rakennettu paikallisen nimismiehen ”huvilaksi” 1930-luvulla. Vanhempani hankkivat sen 1960-luvun alussa perheemme kesäkodiksi. Mökki se on. Metsäisellä ja pääosin luonnontilaisella tontilla on keltaiseksi maalattu, vajaan 60 neliön puutalo, kolmen huoneen hirsiaitta, rantasauna, leikkimökki ja pihan perällä huussi. Mökin seinillä on eri ikäistä luontoaiheista taidettani ja kalusteina mm. oman ukkini tekemä pirttikalusto. Sain mökin ilokseni ja vaivoikseni yli 20 vuotta sitten.
Perinteistä kesäpuuhaa
Vietimme lapsuudessani lähes koko kesän mökillä perheen kesken, sukulaisia ja ystäviä tavaten. Vuosikymmenten aikana puuhat ovat pysyneet pitkälti samoina; mökillä on rentouduttu, saunottu paljon, uitu, leikitty ja pelattu pihalla, luettu kirjoja sadepäivinä aitoissa, pelattu lautapelejä, grillattu ja seurusteltu, ja tietysti tehty mökkihommia. Kaikille tärkeät perinteet juhannuksista lipunnostoineen, marja- ja sieniretkiin ja kesän päättäviin rapujuhliin ovat olleet osa mökkikesäämme.
Moni asia on muuttunut
Moni asia on myös muuttunut mökkielämässä lapsuuteni jälkeen, niin hyvässä kuin pahassa.
Järvivesi oli kirkasta, pohjan hiekka ja kivet näkyivät. Sinilevästä emme olleet kuulleetkaan. Viimeisen 20 vuoden ajan lähes joka kesä sinileväraidat ilmaantuvat rantaveteen. Veden laatu on onneksi muuten pysynyt hyvänä, mutta vesistöä kuormittaa metsätalous. Keväisin veden korkeus myös vaihtelee nykyisin aiempaa enemmän, ja rannan kasvillisuus ja laiturini eivät siitä aina toivu.
Lapsuudessani huuhdoimme shampoon hiuksista järvessä, saippua oli laiturin nurkassa. Mattoja pestiin ja käsipyykkiä huuhdottiin rannassa. Talousvesi nostettiin kaivosta seipään päässä olevalla metallisangolla, ja se päätyi myöhemmin keittiön viemärin kautta suodattamatta rantapöheikköön. Nykyisin jätevedet poistuvat niin mökistä kuin saunalta biosuodattimien kautta.
Huussissa oli lapsuudessani reiän alla suuri saavi, jonka isä tyhjensi kompostiin lehtien alle. Kompostoiva kerran vuodessa tyhjennettävä biohuussi on tuonut helpotuksen parinkymmenen vuoden ajan.
Muistan, että joskus jotain rakennusjätettä löytyi rantaan haudattuna. Se kyllä siirtyi kaatopaikalle myöhemmin. Kaatopaikkakeikat isän kanssa muistan erityisen hyvin. Jätevuori oli suuri ja haiseva, linnut ja rotat piirittivät sitä. Nykyisin lajittelu onnistuu mökilläkin helposti ja paikallinen jäteasema toimii hienosti. Tieto on lisääntynyt ja toimintatavat parantuneet ja se auttaa parempaan vuorovaikutukseen mökkirannan kanssa.
Tunteiden täyttämä mökkiranta
Keväällä alkaa nousta merkillinen kuume, polttava tarve päästä mökkirantaan. Se on halua saada mökki käyttökuntoon, tehdä pihatöitä, huoltaa huussi, fiksata laituri ja siivota vanhoja rakennuksia. Sanoin en pysty kuvaamaan sitä tunnetta, joka täyttää mielen ja koko kehon kun tulen pihaan, näen rannan ja järven, kuulen luonnon äänet tai hiljaisuuden. Se on riemu tai vapaus, kaiken muun maailman taakse jääminen, se on perille tulon tunne. Lääkärinä olen varma, että mikäli kehoni fysiologisia muutoksia mitattaisiin siinä tilanteessa, hengitykseni ja pulssini tasaantuminen, stressitasoni lasku ja mielihyvähormonien nousu näkyisivät. Luulenpa, että rannalle ja veden äärelle pääseminen on ihmisen evoluutiossa kehittynyt perustarve.
Teksti Liisa Viheriälä
Kuva Liisa Viheriälä